Kirkon kiehtova kulttuuriperintö esiin

Kulttuuriperintöön ja taiteeseen liittyvä historia ja siitä tehtävät tulkinnat avaavat monenlaisia, ehkä yllättäviäkin näkökulmia kristinuskon eri teemoihin.

Vuonna 1884 Moskovassa työskennellyt ruotsalainen arkkitehti Carl Theodor Mellgren (1836–1905) huomasi jotain oudon tuttua vieraillessaan Johannes Krysostomoksen eli Ivan Zlatoustin luostarissa. Siellä sijaitsevan voittoisan sotapäällikön ja hyökkäysarmeijan ylipäällikön, kreivi Fjodor Apraksinin (1661–1728) hautamuistomerkin yhteyteen oli nimittäin asetettu kattokruunu, jonka Mellgren tunnisti – eipä miksikään muuksi kuin Vaasan Pyhän Marian kirkon kirkkokruunuksi.

Se oli kulkeutunut aikojen saatossa ryöstösaaliina Venäjälle. Vielä Mellgrenin ei onnistunut saada kruunua takaisin alkuperäissijoilleen. Vähän myöhemmin, vuonna 1929 suurlähettiläs Pontus Artti neuvotteli kaupat Kremlin kanssa ja mesenaatti Karl Hedman lunasti kattokruunun, joka sai uudeksi kodikseen keskeisen paikan Pohjanmaan museon vapaussodan muistosalissa.

Kiehtova tarina kattokruunun matkasta muille maille ja jälleen takaisin lakeuksille, on yksi esimerkki Suomen luterilaisen kirkon kulttuuriperinnöstä ja siihen liittyvästä historiasta.

Kirkolla on mittava kulttuuriperintöomaisuus, johon kuuluvat niin kirkkorakennukset ja niiden interiöörit sisustuksineen ja kirkollisine esineistöineen ja alttariteoksineen kuin hautausmaat ja puutarhat, pappilat, kappelit ja seurakuntatalot.

Niiden tutkiminen ja esilletuominen tuo historiasta esiin asioita, tapahtumia ja tietoja, jotka muunlaisessa, esimerkiksi henkilöihin tai historian yksittäisiin suurempiin tapahtumiin kuten sotiin pureutuva historiankirjoitus saattaa vain mainita tai ohittaa kokonaan.


Keskiajalta nykypäivään

Kirkon kulttuuriperinnöstä tekee erityisen kiinnostavaa sekin, että se on vanhinta historiallista henkistä ja aineellista kulttuuriomaisuutta Suomessa. Kulttuuriperintöön liittyy rakennuksia, esineistöä ja taidetta katkeamattomana ketjuna keskiajalta nykypäivään asti, ja tutkimattomia kohteita on edelleen.

Kirkon kulttuuriperintöön liittyvä historia yhdistää usein mikro- ja makrotason historiat tavoilla, jotka ovat merkityksellisiä, kiinnostavia ja tärkeitä niin kansallisen kuin paikallisten historioiden ja niiden vastaanottajien ja tulkitsijoiden kannalta.

Kansallisen, kansainvälisen ja paikallisen yhtymäkohdat vaikkapa yksittäisessä esineessä tai taideteoksessa tekee kulttuuriperintöön liittyvästä historiasta ja sen tulkitsemisesta erityisen kiinnostavaa ja lisäksi kaikkien meidän ulottuvilla olevaa.

Taidekokoelmat

Monilla seurakunnilla on omistuksissaan vuosikymmenien aikana hankittua muutakin kuin jumalanpalvelussaleihin kuuluvaa varsinaista kirkkotaidetta. Voidaan ehkä puhua pienemmistä ja isommista yksittäisten seurakuntien taidekokoelmista. Vaasan seurakuntayhtymän taideteokset ovat sijoitettuna seurakunnan eri kohteisiin.

Kirkon ja seurakuntien hankkimat taideteokset ovat aiheiltaan uskonnollisia, mutta ne eivät ole varsinaista kirkkotaidetta. Taidehistoriasta kuten nykytaiteestakin löytyy yllättävän paljon taiteilijoita, joiden työllä on selkeitä yhtymäkohtia uskontoihin. Ei kirkollinen, mutta silti uskonnollinen taide saattaa tarkastella kriittisestikin uskontoihin liittyviä teemoja, mitä varsinainen kirkkotaide ei yleisesti ottaen tee.

Teksti: Pia Timberg. Julkaistu seurakuntalehti Loistossa nro 2 / 2020

Lähde: Heikki Hanka & Paula Mäkelä: Teuvan kirkonkellojen idänretki ja isonvihan aikaisen ryöstösaaliin kulttuuriperintö. Eteläpohjalaiset juuret – 20 vuotta. 4/2019.

Robert W. Ekmanin Pyhän ehtoollisen asettaminen -taulu oli ensimmäinen Vaasan kirkkoon hankittu alttaritaulu. Taulu asetettiin paikalleen vuonna 1861. Taulu oli Vaasan kirkon ainoa alttaritaulu vuoteen 1894 saakka, jolloin Vaasan kirkkoon tuotiin Albert Edelfeltin Paimenten kumarrus -taulu.

Robert Wilhelm Ekmanin (1808-1873) maalaama alttaritaulu on tehty aikana, jolloin maassamme oli suuri kysyntä eurooppalaisen ns. korkeataiteen traditioille pohjautuvalle maalaustaiteelle. Tämä näkyy Ekmanin teoksessa. Pyhän ehtoollisen aihe on esitetty paljolti samalla tavoin kuin renessanssimestari Leonardo da Vincin (1545-1519) vastaavassa seinämaalauksessa Santa Maria delle Grazien kirkossa Milanossa 1400-luvun lopulta.

Ekman on tosin tiivistänyt sommitelmaa maalauksen pystysuoran kuva-alan vuoksi. Ekmanin maalaus kuvaa hetkeä, jolloin Jeesus on ikään kuin juuri sanonut sanat: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Jeesuksen ylösojennettu käsi symboloi siunaamista. Pöydällä olevat ruokalajit ovat symbolisia merkkejä, joiden tarkoitus on viestittää kristinuskon sisällöistä. Kala on kristillisen symboliikan peruselementti. Varhaiskristityille kala oli salamerkki, jonka avulla he tunnistivat toisensa heihin vihamielisesti suhtautuvien keskuudessa. Leipä kuvaa Kristuksen ruumista ja viini hänen vertaan. Ekmanin maalauksessa on myös eläimen lihapala, hedelmiä ja suola-astia. Liha on karitsanlihaa, jota israelilaiset teurastivat pääsiäisaterialleen. Suolalla on kristinuskossa monia symbolisia merkityksiä kuten Jumalan ja ihmisten välisen liiton merkki. Ekmanin maalauksen suola-astiaan liittyy kuitenkin kansanuskomus siitä, että kaatunut suola-astia tuo mukanaan epäonnea. Taiteilija asetti suola-astian rahapussia pitelevän Juudaksen viereen.

Hedelmät Jeesuksen yhteydessä saattavat symboloida sitä, kuinka hänen syntymänsä mahdollisti paluun paratiisiin ja pääsyn nauttimaan jälleen paratiisin hedelmistä. Oikeanpuoleiseen alanurkkaan on kuvattuna viiniastia ja hedelmävati sekä yksi opetuslapsi katsomassa niitä. Onko hän kenties epäilevä Tuomas, joka ei ole aivan varma Jeesuksen tehtävän täyttymisestä? Joka tapauksessa kompositio symboloi apostolien tehtävää jatkaa ja jakaa eteenpäin Jeesuksen alullepanemaa sovitustyötä.

Teksti: Pia Timberg